Meillä oli eilen hakutreenit sateisessa Porvoossa. Metsä oli todella kivan oloinen, hoidettu, kumpuileva, varvikkoinen ja sammaleiden kehystämien kivien täyttämä. Sateen tulon olin tarkastanut jo kotona sadetutkasta, joten olin osannut pukeutua asianmukaisesti, päällimmäisenä rukan sadepuku, kumisaappaat ja alle pitkähihainen paita ja fleece-liivi, jossa on vetoketjulliset taskut mm. avaimia varten.

Teimme noin 100 m pitkän radan, jossa oli syvyyttä lunnollisesti 50 m molempiin suuntiin. Oikeata puolta tallatessamme olin sivulinjalla toiseksi kaummaisena keskilinjasta ja vasemmalla puolella taas toiseksi lähimpänä. Rataa tekeville olin piilossa vain oikean puolen piiloissa, joista toiselle jouduin pariin kertaan juoksemaan. Piilokuusi oli nimittäin nousevan kallion päällä, jonka juurella oli varsinkin niitä sammaleisia kiviä välille jäävine koloineen.

Sovimme, että Mai menee viimeisenä, jotta sen syöttelypaikat eivät häiritsisi rataa tekeviä. Minun ei siis tarvinnut roplata taskuja ennen kuin teki mieli tupakkaa yhdessä välissä. Kaivoin fleesen taskusta sytkäriä kun huomasin sen tippuneen taskuun tulleen reiän kautta, silmätippapullo siellä kyllä oli. No, ei hätää. Treenikaverilla oli tulta ja pääsin tupruttelemaan nopeasti enne seuraavan koiran tuloa. Jatkettiin taas hyvillä mielin kunnes Maita edeltävän koiran treeniä suunnitellessamme minulle välähti, että auton avaimet olivat siinä samassa taskussa kuin stendarikin. AUTON AVAIMET OVAT TIPPUNEET METSÄÄN!

Luovuin maalimiesvuorostani ja tutkin kaikki fleecen, sadetakin ja repun taskut kahteen kertaan, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Soitin Juhalle, että etsisi vara-avaimet ja toisi ne minulle, mutta se ei onnistunutkaan, koska Juha oli ilokseni nauttinut muutaman oluen saunomisen päätteeksi. Muut ihmiset, jotka vara-avaimen olisivat voineet tuoda minulle olivat lomalla, enkä oikein viitsi häiritä ihmisiä yhdeksän jälkeen illalla. Mitäs nyt, Maikin oli kaiken kukkuraksi lukitussa autossa, jonka takakonttia en ollut jättänyt auki sateen vuoksi.

Tutkin tarkasti ensin autojen ympäriltä, minkä jälkeen piti miettiä, miten koira pelastetaan lukitusta autosta. Koiraa en aivan umpinaiseen autoon jätä ikinä, ja onnekseni olin avannut kuskinpuoleisen takaikkunan noin 10 cm verran. Kokeneena "murtautujana" keksin heti, että vähän pidemmällä oksalla yletän kuskin oven kahvaan, jolla ovet toivottavasti aukeavat. Onnekseni kaikki ovet aukesivatkin ja sain pelastettua koirani.

Päätin, että Main treenit,vaikka metsä olisi ollut aivan loistava, saivat jäädä väliin, koska avaimen löytyminen oli nyt tärkeintä. Odotimme vain, että viimeinen koira sai treeninsä loppumaan, minkä jälkeen lähdin Main kanssa tarkastamaan ainakin piilot, joissa olin ollut. Muu etsiminen hämärtyvässä illassa kaatosateessa olisi ollut turhaa. AVAINTA EI LÖYTYNYT.

Autot oli parkkeerattu yhden auton levyiselle metsätielle. Jonossa minun autoni oli toiseksi viimeinen eli yksi auto pääsi pois peruuttamalla samaa kautta kuin oli tullutkin. Onneksi metsätietä pääsi toistakin kautta pois, vaikkakin edessä oli uponnut rummunkohta, joka voisi tuottaa ongelmia. Sari otti ystävällisesti minut ja Main kyytiin, ja yhtä autoa lukuunottamatta (pohjakosketus) kaikki pääsivät kuopan yli vaurioitta. Sari vei meidät kotiin ja pääsin manamaan itseäni kodin lämpöön kuivien vaatteiden sisälle.

Tänään minulla oli tarkoitus mennä myöhemmin töihin jo muutenkin, joten päätin lähteä lukitsemaan auton ovet vara-avaimella. Juha sai kyydin töihin eli minulle jäi Juhan auto käyttöön. Pakkasin siis koirat autoon ja menimme tekemään aamulenkin Porvoon metsään. Tänään ei onneksi satanutkaan, joten avainten löytymiseen oli hitunen toivoa.

Paikanpäällä lukitsin auton ovat ja lähdin tarpomaan koirien kanssa metsään. Ensiksi tarkastin keskilinjan loppuun saakka, jonka jälkeen ajattelin tarkastaa tallausjälkeni ensin oikealta ja sitten vasemmalta. Menin hieman yli alueesta, joten minun piti palata. Merkkien poiston jälkeen minulla oli hieman vaikeuksia takalinjan sijainnin muistamisessa, mutta neuvokkaat koirani kertoivat sen haistelemalla takakulman jälkirykelmää. En voinut oikeastaan antaa Maillekaan käskyjä, koska minun jälkeni ei varsinaisesti lähtenyt mistään enkä tiennyt, mistä avaimet voisivat löytyä. Kehoitin vain koiria etsimään, mikä ei ole mikään varsinainen käsky. Toivoin, että apurit ymmärtävät.

Lähdin siis koirien ilmoittamasta paikasta alueen oikealle puolelle ja päädyinkin suoraan piilolle, jossa olin pariin kertaan. Tarkastin vielä piilon ja sen ympäristön ja lähdin kävelemään etulinjaa kohden suunnilleen sitä reittiä, mitä muistelin kulkeneeni. Koska en ollut kulkenut suoraan takalinjaa pitkin (kaksi kertaa olin mennyt piilolle alueen halki), oli kulkureitin muistamisessa vähän hankaluuksi, mutta taas Pinja ja Mai auttoivat. Sieltä, mistä P ja M haistelivat kovasti, oli sammaleeseen painunut jälkiä. Alue oli kuitenkin näiltä kohden kivikkoista ja kallio laskeutui etulinjaa kohden. Kävelin etukulman piilolle suunnilleen niitä reittejä joita olin kulkenut, ja vielä takaisin vähäin lähempää etulinjaa, jotta osuisin varmemmin jäljilleni. Koirat kun eivät jäljestäneet aivan intensiivisesti ja alueella oli ollut muitakin kulkijoita. Maasto oli kyllä avaimen löytymisen suhteen toivottoman näköinen (varvikko, kivikko, yms.). Ei siis mitään havaintoa.

Päätin siirtyä alueen vasemmalle puolelle. Lähdin liikkeelle etulinjasta suunnilleen niitä reittejä pitkin, mitä muistelin tulleeni. P ja M auttoivat minua aina välillä jäljelläni, vaikkakin varsinkin Mai kirmasi suurimman osan ajasta ympäri metsää. Ei mitään havaintoa. Takalinjaa kohden mennessäni arvelin kulkevani vähän liian kaukana keskilinjasta reittiäni muistellen, joten päätin kävellä vielä viimeiseksi vasenta puolta jonkin verran lähempänä keskilinjaa. Varsinkin Pinja auttoi kohdan löytämisessä ja jatkoin matkaa koko ajan samalla maata tiiraillen. Yhtäkkiä Pinja alkoi haistelemaan kovin tarkasti minusta noin 1-1,5 m sivussa. Ajattelin tarkastaa asian ja maassa näkyi sininen sytkäri ja sen vieressä mustaperäinen autonavain. AVAIN ON LÖYTYNYT! Minulla oli tätä mahdottomaksi ajattelemaani löytöä varten mukanani paljon makkaraa, jotka syötinkin sitten rakkaille apureilleni. Ja metsäjuhlat saivat alkaa.

Kuva on lavastettu samaan metsään illan autonhakureissulla.

Ilman rakkaiden karvaturrieni apua en olisi rajallisilla aisteillani ikipäivänä löytänyt avainta.

Pinjan kanssa olen tehnyt vaivaiset kolme kertaa (kaksi vuosi sitten ja kerran tänä kesänä) makkarajälkeä, ja niin se vain silti osasi seurata jälkiäni ja löysi kohdan, jossa esineet olivat. Mai auttoi kävelyreittieni etsimisessä myös paljon. Jedi puolestaan oli mukana lähinnä nauttimassa kosteasta aamulenkistä metsässä, sitä kun ei ole koskaan kiinnostanut nenähommat (ei edes namien etsiminen).

 Avaimen löytymisalue.

 Vauhtikolmikko.

 

OLEN NIIN YLPEÄ PINJASTA, JOKA PÄÄSI TÄSSÄ TOSITILANTEESSA OSOITTAMAAN MALTILLISET TAITONSA.

 

Minä puolestani otin tästä opikseni. Tällaista ei pääse enää tapahtumaan. Otan vaikka erillisen kaulapussin, jossa on vetoketju tai jotain, mutta tällaista virhettä en enää koskaan itselleni salli. Kyllä hävettää välillä tämä oma typeryys.  Kuulin myöhemmin, että kaukosäätimellinen autonavain voi maksaa useita satoja, johonkin merkkiin sellainen oli maksanut noin 400 euroa.